Shoppailusta elämänsisältöä?

Amerikkalaiset rakastavat shoppailua. Kauppaympäristöihin panostetaan, myyjät hymyilevät ja hinnat ovat halpoja. Kukapa ei.

Shoppailusta tulisi täällä helposti elämäntapa. Jotkut kauppakeskukset muistuttavat jo ulkonäöltäänkin kirkkoja, sielulle rauhaa ja elämänsisältöä luovia pyhättöjä. Puitteet jylhän korkeissa rakennuksissa ovat jo valmiina, joten nykyihmiset voivat hyvin perustaa olemassaolonsa tavaroiden kahmimiselle ja rahan vaihdannalle.


Taide-elämyksiä hakevatkin saavat shoppailusta mielihyvää. Näyteikkunat, jotka eivät ole pelkkiä tuotteiden ympärille rakennettuja somistuksia (lue: somaa, sievää, sisältöä värittävää), ovat luovuutta parhaimmillaan.

Myymäläsuunnittelussa on amerikan suurkaupungeissa vallalla huomiota herättävyyden lait: brändivärit eivät ole kaupan päävärejä, vaan ikkunat ja seinän sisällöt on loihdittu kuvastamaan "syvällisempää" sanomaa. Tai ainakin viihdyttävämpää. Suunnittelun pohjana on mieleenpainuvan luominen, ei logon monistaminen. Mieltä ylentävää katsottavaa, myönnän!

En kuitenkaan ole varma selittääkö paraskaan myymäläsuunnittelu sitä, että miestenkin sanotaan täällä sortuvan mood-shoppingiin. Jos ihmissuhde rassaa tai laskut kaatuvat päälle, amerikkalainen lähtee tuhlailemaan, olipa mies tai nainen.

Voisitteko kuvitella raavasta suomalaista ostelemassa itselleen boksereita, televisiota tai uutta bemaria, koska tyttöystävä oli ilkeä?

Seuraa aikaa. Huolitellusti.

Eksyin hienosto-tavaratalo Neiman Marcusille. Minun palkkatuloillani brändin tiloihin ei olisi edes asiaa. Pradat, Escadat ja Chanelit vain vilahtelevat silmissä.

Edes luotolla haaveilu ei onnistu köyhällistöltä: Visa-kortti ei käy maksuvälineenä lainkaan, master menettelee joten kuten, parhaimman palveun saa Amexilla.

Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt hypistelemään huumannuttavia villoja ja silkkejä. Suuntasin lounaalle. Neiman Marcusin ruokalistaa katsoessa ei yllätyksekseni vatsaa pistellyt lainkaan. Lounakeitto maksoi kuusi dollaria, siis alle vitosen euroissa. Wow.

Olin selkeästi ravintolan nuorin. Kaikki muut olivat sormusten, kassien ja kenkien perusteella San Franciscon silmäätekevimmästä päästä. Huoliteltuja huulipunia, tarkkaan suittuja haivenia kaljujen peittona, ranskalaiset manikyyrit viimeisen päälle.

Viereisessä pöydässäni istui kuitenkin ilmestyksistä mielenkiintoisin. Täydellisessä sotavarustuksessa oleva vanhempi rouva. Havaitsin, että hänellä oli kuulokkeet päässä (täysin asuun sopimaton lisäke) ja ryhdyin tarkkailemaan mihin ne johtivat. iPodiin? Ei. iPhoneen? Ei todellakaan.

Rouva kuunteli Amazonin viimeisintä ilmestystä: äänikirjaa. Välillä hän teki muistiinpanoja laitteeseensa, joka oli verhottu punaisiin nahkakansiin (sitä rouva piteli erittäin seksikkäästi käsissään).

Mummo, joka seuraa aikaansa! Kyllä kelpaa olla Silicon Valleyssa. Täällä kaikki on mummoillekin mahdollista!

Nice to meet you Michael Kors

San Franciscoon avataan ensimmäinen Michael Korsin, amerikan oman kultapojun myymälä marraskuussa.

Kävellessäni Westfield Mallin käytävällä rakennustyömaan ohi ja nähdessäni isolla kirjoitetun Michael Korsin nimen, valtasi sydämeni lämmin läikähdys: tämähän on kuin tapaisi Mikaelin ilmielävänä!

Niin läheiseksi mr. Kors on minulle tullut kahlattuani läpi kaikki Muodin Huipulle -ohjelman tuotantokaudet.

Tunnen tuon miehen, joka avaa tuon myymälän. Se on Michael vaan.

Carry on! Kohta se alkaa suomessakin, Muodin Huipulle.

Geneettistä luovaa hulluutta

Muodin huipulle alkaa kohta Suomessa! Jee!!

Järkytyksekseni mukana on ensimmäinen ja ainoakseni jäänyt katastrofaalinen rekrytointi-tapaus menneiltä vuosilta, täysin kaoottiseksi persoonaksi myöhemmin paljastunut suunnittelija.

Hämmästyneenä katselin hänen esittelyvideotaan viihdyttäessäni itseäni pimeässä San Franciscossa. Kello oli 04.30. Jet lag kind of.

Sarjassa on luvassa hulabaloota, veikkaan.

Ajassa taaksepäin: ajattelin, että siinäpäs nöyrä ihminen, jolta minulla on opittavaa.

Kun olin soittanut hänen vuokranantajalleen ja kysellyt käykö tämä todellakin jatkuvasti henkilön kotona vahtimassa häntä, kun työnteosta ei tahdo tulla mitään hänen ahdistuttuaan kyttäämisestä. Kuultuani miten muut kollegat vainosivat häntä (puhumattakaan muista maailman ihmisistä), ymmärsin, että kyseessä on korkeamman tason taiteilija.

Hesarihan nimittäin juuri vahvisti: luovuus ja hulluus kulkevat käsikädessä, saman geenin sisällä. Joten mielisairaudessa ei tästä lähtien ole tippaakaan hävettävää. Päin vastoin: mehän alamme kilpailemaan siitä kuka on eniten sekaisin!

Vai loppuuko nyt luovuuden hakeminen työnhakuilmoituksissa? Tähän mennessä kaiken on pitänyt olla niin kovin luovaa, että on välillä uuvuttanut lukea tuoteselostuksia tai tiimikuvauksia. Mainostetaanko Suomea edelleen luovana maana? Ehkä hulluus on meillä geeneissä! Ollilalle heti vinkki maamme imagon kehittämiseksi.

Huh hellettä!

lähde: www.foundmark.com

"Sinä olet siellä kuumassa palmujen alla", hihkuu testkari Suomesta. "Lähdet juuri sopivaan aikaan, me jäämme tänne kylmään ja pimeään". Niinhän minä haluaisin teidän luulevan.

San Franciscon kadut ovat kaukana palmurannasta, mutta Kalifornian merelliset tuulet yltävät tänne kyllä. Kuljin läpi viiman hostelliin klo 18 aikaan laskeutuneessa hämärässä. Viima tuntuu sisälläkin ja totean, että pieni 30 cm leveä 1800-luvun patteri ei ole ollut toiminnassa tällä vuosituhannella.

"Ethän sinä voi palella täällä - olet Suomesta!", toteaa kalifornialainen ystäväni (lue: "Sinähän tulet ikuisen jään maasta ja olet tottunut pitämään järjetöntä pakkastain lämpimänä ilmana".)

Käydessäni nukkumaan, täällä palmujen ja ikuisen surffi-hymyn maassa, puen päälleni pitkät legginsit, paksun hupparin ja silkkiset ylipolven sukat, ja käyn sykkyrälle paksun peiton alle. Yöllä vetäisen vielä villasukat jalkaan.

Yrmistän viime hetken päätökselleni keventää matkalaukkua ja jättää pitkähihainen trikoopaita ja silkkiset pyjamahousut kotiin - minähän menen pikkushortsien leveysasteille, perustelin itselleni. Muutamat korkokengät ja hapsuhameet olisin kyllä voinut eliminoida, totean nyt.

Aamuyöstä olo on hikinen, myönnetään, mutta ilmassa ei ole edelleenkään tippaakaan kuumuutta. iPhonen sääennuste lupaa tiistaiksi Helsinkiin ja San Franciscoon samaa lämpötilaa.

It's Trouble

"Trouble, an agriculture detector dog working for U.S. Customs"

Tapanani on jutella koirille. Isoille ja pienille. Olen vakuuttunut, että saan niihin kontaktin, ystävällisiä katseita karvakavereiltani.

San Franciscon kentällä pieni ajokoiran näköinen luppakorva lähestyy laukkuani. "Oi miten söpö!", mietin, ja nostatan koirakeskustelu-ilmeen kasvoilleni.

"Onko teillä hedelmiä, vihanneksia, maata tai jotain istutettavaa mukananne", kysyy koiraa taluttava virkapukuinen nainen. "Ei ei", sanon. Johan minä olen rastittanut samat kysymykset tullikaavakkeesta ja vakuutellut maahantulotarkastuksessakin, että mitään luvatonta ei ole pyrkimässä mukanani suojamuurien Yhdysvaltoihin.

Pieni luppakorva haistelee kiinnostuneena kassejani ja lopulta istuu niiden eteen. Puna nousee kasvoilleni. Muistan sillä sekuntilla, että otin äidin pihalta noukittuja omenoita evääksi - ja kaksi punaista palleroista on vielä laukussani odottamassa herkuttelua. Koneessa vielä olin tunnelmoinut rasvaisten hollantilaisruokien jälkeen raikkasta rouskutteluhetkeä, unohtanut sen unen vallattua mieleni.

Kaivan häpeissäni laukkua ja nostan omenat virkailijan nähtäville. Koiruus saa samaan aikaan palkinnon löydöksestään. Sen toinen silmä harittaa ja mietin, onko työ sille todellakin iloista leikkiä, vai näyttääkö se minulle suruansa.

"Tarvitsen tullauslappunne ja joudun ottamaan omenat teiltä pois", virkailija sanoo.

Jään paikalleni odottamaan suurten laukujeni saapumista. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on vielä joukko omenoita lisää toisessa pussissa. Ilmankos koira ei olisi halunnut jättää laukkujani.

Olen pihi, myönnetään. Mutta tuntuisi hullulta heittää hyviä omenoita roskiin. Kolme jäljellä. Jyrsin huomaamattomasti omenoita, kunnes lopulta ahdan niitä kiireesti posket täyteen. Yksi jää syömättä. Joudun eliminoimaan sen naisten vessassa. Toivon, ettei virkailija ole seurannut toimiani.

Odotan edelleen matkalaukkujani. Koira lähestyy minua uudestaan. Se jää taas istumaan laukkuni viereen. Virkailija vetää sen väkisin pois. Vakuutteluni on toiminut. Vaikka valehtelinkin: jo kolme kertaa.

Menen jonoon A, jossa laukkuni läpivalaistaan kun suurin osa muista matkustajistani valitsee jonon "ei tullattavaa". Sinipukuinen virkailija määräsi minut tarkastukseen.

"Koira taisi ottaa omenasi", sanoo läpivalaisija, ja päästää minut menemään.

Luovat ajatukset arvon nostajina

Saku Tuominen luennoi Aalto Design Factorylla järjestetyssä MIND-seminaarissa, että suomalaiset ovat innokaita ideoimaan, mutta vastentahtoisia tekemään. Hänen mukaansa alkupäässä ollaan luovia ja ideoidaan, mutta asioiden toteuttamista ei kukaan ota vatuulleen.

Olemme luovia miettimään miten pystymme välttämään työn tekemistä. Tästä huolimatta Tuominen myös esitti, että tartumme ensimmäiseen mieleemme tulevaan ideaan, ja pyrimme tuhatta ja sataa sitä toteuttamaan.

Olemmeko siis huonoja ideoijia, vai huonoja toteuttajia?

Haluavatko suomalaiset oikeasti välttyä työn tekemiseltä? Eikö tämä tarkoittaisi, että olemme ihan muuta kuin protestanttinen työetiikka, jossa puurretaan alusta loppuun asti valittamatta ja työtä kyseenalaistamatta.

Uskon, että haluamme kyllä päästä kaikesta mahdollisimman helposti, tämän me nuori sukupolvi olemme tuoneet vanhempiemme puurtavaan arkeen. Halutaan välttyä liialta työltä, "jos menee näin hyvin, miksi muuttaa toimintatapaa, tälläkin homma pyörii?"

Tällöin toiminnan pääasiaksi tulee kuitenkin työntekijöiden hyvinvointi eikä asiakkaiden arvon luominen. Eihän nyt prosesseja kannata muuttaa, jos se tarkoittaa enemmän työtä työntekijöille. Eihän se ole tehokkuutta! Saatetaan vaikka joutua palkkaamaan joku uusi.

Me olemme tehokkuuden ja kustannusten minimoinnin valtio. Teemme mielellämme prosesseja papereille, mutta niiden tuominen käytäntöön viimeistään prakaa: joudutaan oikeasti näkemään vaivaa ja muuttamaan asioita.

"Suustamme tulee jatkuvasti lauseita, jotka taistelevat tekemistä vastaan", sanoo Saku Tuominen.

Ideoiden voitaisiin siis nähdä toimivan muuttajina. Ideoihin liittyy aina uskallus tehdä asiat loppuun asti. Eikä mullistavia ideoita voida toteuttaa riskien minimoinnin periaatteella - ne pitää nähdä mahdollisuuksien maksimoinnin näkökulmasta.

Mahdollisuuksien maksimointi vaatii aikaa, aikaa ideoinnille ja aikaa oikean idean toteuttamisesi. Aikaa pikkutarkan toteutuksen tekemiseen. Tärkeinpänä loistaa kuitenkin oikean ongelman löytäminen: ideat, jotka eivät ratkaise todellisia ongelmia eivät ole innovaatioita. Siksi luovien ajatuksien synnyttämisessä ja uudenlaisen arvon luomisessa on tärkeintä löytää oikeita kysymyksiä, ei vain oikeita vastauksia.