Ylimieliset yritykset & perässä juoksemisen syndrooma

Miehet haluavat metsästää, sanovat. Nainen, joka näyttelee vaikeasti saavutettavaa herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Tosissaan olevien miesten ajatellaan juoksevan naisen perässä kylmästä asenteesta huolimatta - tai sen ansiosta. Metsästysvietti, väitetään.

Nykypäivänä naistenkin sanotaan halajavan vaikeasti tavoiteltavia miehiä. Ei saa olla liian tyrkyllä. Ei pupu, joka juoksisi metsästäjän luo ole kiinnostava saalis.

Useat yritykset ovat omaksuneet vaikeasti tavoiteltavan asenteen, havaitsen. Työnhakijat saavat tyytyä hiljaisuuten työnhakuprosessissa. Kohteliaimmat informoivat hakemuksen tulleen perille, mutta uusien yhteydenottojen puuttumisen tarkoittavan, ettei kokelas ole tällä hetkellä organisaatioon sovelias.

Tylyimmät jättävät tyystin vastaamatta. Hiljaisuus.

Yrittääkö uudestaan, jos sähköposti ei vaikka mennytkään perille? Entä jos yrityksen verkkosivut eivät toimittaneetkaan lomakkeita eteenpäin? Onko halukkuuttani antaa osaamiseni yritykselle edes huomioitu?

Metsästyksen syndrooma nostaa tylyjen yritysten kiehtovuutta. Mielikuva työnantajasta on hiljaisuuden takia kylmä ja etäinen, mutta jotain houkuttelevaa ylimielisessä kohtelussa on. Perässäjuoksemisen syndrooma herää sisälläni - halu saada tavoittamattomissa oleva.

Pitkällä tähtäimellä kylmäkiskoinen suhtautuminen kuitenkin kostautuu. Mies, joka jätti soittamatta ravintolaillan päätteeksi saa naiselta halveksuvan katseen osuessaan toisen kerran tielle.

Nyrpistyksen saavat myös tylyt yritykset: etäinen, minut huomiotta jättänyt, ihmisyyttäni loukannut. Miksi haluaisin liittoon heidän tuotteidensa tai palveluidensakaan kanssa? Nytkö kelpaisin kun rahani ovat kyseessä?

Armi Ratian kerrotaan vaatineen vastauksen lähettämistä kolmen päivän sisälle yhteyttä ottaneisiin. Jos palkolliset eivät siihen kykenisi, rouva itse kyllä vastaisi.

Olen odottanut vastausta kirjeeseni Marimekolta yli 150 päivää. Koskahan Mika Ihamuotila tarttuu itse kynään? Vai ovatko Marimekon ihmisläheiset arvot työnhakijoita kohtaan erilaiset kuin ostajia kosiskeltaessa? Jään odottamaan. Metsästysintoni on jo poissa.

Onko kuluttajilla valtaa?

Väitetään, että suunnittelijoiden valta on siirtynyt kuluttajille. Designerit eivät enää yksipuolisesti kykene hallitsemaan tuotteita, vaan tuotteita kohtaan tunnettu viha ja rakkaus - tai muut ilmiöt merkkien ja vempeleiden ympärillä, syntyvät markkinoijien ja tekijöiden ulottumattomissa. Joskus salakavalasti, jopa vastoin brändien arvoja.

Mutta onko meillä kuluttajilla todella valta? Voimme äänestää rahalla ja valita tuotteita, joiden koemme tuottavan vastinetta. Usein kokemukseni mukaan tyydymme kuitenkin vain siihen mihin rahamme riittävät, ja kiroamme halpojen tuotteiden huonoja ominaisuuksia ja keskiluokkaista muotokieltä. Lisäämme jätevuoria nopeiden hylkäyksien vuoksi, jätämme äänestämättä ahneuden takia.

Entäpä elinympäristömme. Mitä kun arkeemme tunkeutuu näkymiä ja funktioita, joista emme voi äänestää? Keskiluokkaiset muodot valtaavat kaupungit jäädäkseen ja kauppareissut ovat masentavia, mutta pakollisia.

Alepa, Siwa, Citymarket ja Prisma. Kaikki samanlaisia kylmiä, persoonattomia halleja, joista on vaikea löytää nopeasti mitä haluaa. Tai inspiroitua, kokea positiivisia elämyksiä. Onko todella minun vallassani käydä kaupassa, joka miellyttää minua? Suomessahan ei ole edes mitään vaihtoehtoja. Meillä on loistava logistinen ketju, sanovat suomalaiset kauppiaat.

Helsinkiin rakennettiin paraatipaikalle uusi kauppakeskus. Kamppi, logistiikaltaan erinomainen valinta. Estettisyydeltään maalaisenkin vieroksuma, sisällölliseltä tunnelmaltaan ja elämyksellisyydeltään täysi surkeus. Ja kaupallisuus, sekään ei taida olla kovin onnistunut. Bilbaon Guggenheim-museo: eihän me nyt Helsinkiin sellaista tarvita, mehän olemme jo maailmankartalla, sanoivat Helsingin herrat.

Valta on näin päättäjillä: me emme voi pakottaa bisnestä erilaistumaan ja kohtelemaan meitä yksilönä. Emme voi asentaa markkinointijohtajalle hyvää makua, jos häneltä se puuttuu. Emme voi pakottaa yrityksiä tuottamaan kauniita pakkauksia tai myymälöitä, jos he ymmärtävät vain excel-taulukoita - eivätkä usko designin maksavan itse itseään takaisin oikealla strategialla. Me voimme vain toivoa, että joku päivä näin tulee käymään, päättäjät alkavat ymmärtämään.

Useimmiten saamme iloa kun joku ulkolainen, huolellisesti merkkinsä maailman rakentanut toimija yltää ketjuillansa kaukaiseen Suomeen. Silloin meille tulee valinnanvaraa - eikä huonosti toimivia, rumia tai käytettävyydeltään surkeita tuotteita enää tarvitse ostaa saatavuusongelman takia.

Kampin mitäänsanomattomasta arkkitehtuuristakin voidaan päästä eroon, mikäli Hollannin rakennusmalli otetaan Suomessa käyttöön: käyttökelvottomat rakennukset hävitetään ja tilalle rakennetaan uutta. Ehkäpä sitten meillekin kelpaa tunnetut arkkitehdit vetonauloja muovaamaan. Siitä huolimatta, että olemme niin erinomaisia tekemään kaiken itse.

Siihen asti, että rahamme riittävät erinomaisuuksiin, voimme olla ostamatta. Se on todellista äänestämistä, pitäytyä antamasta rahoja kenellekään huonolle silloin kun hyvään ei ole varaa. Kestävää kuluttamista on ostaa vain tavaroita, joita voi rakastaa kauan.

Tämä olisi myös ekologinen valinta rakentamisessa. Jos edellisillä sukupolvilla oli varaa rakentaa kaunista Helsinkiä, kerätkäämme mekin varoja tämän perinteen jatkamiseksi, mikäli rumuuden viljeleminen todella on rahasta kiinni.

P.s. voisihan julkirakentamista alkaa tekemään myös nolla-tuotolla. Tästäkin voivat päättää rohkea kaupunginisät ja -äidit. Jos pokkaa riittää.