Ylimieliset yritykset & perässä juoksemisen syndrooma

Miehet haluavat metsästää, sanovat. Nainen, joka näyttelee vaikeasti saavutettavaa herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Tosissaan olevien miesten ajatellaan juoksevan naisen perässä kylmästä asenteesta huolimatta - tai sen ansiosta. Metsästysvietti, väitetään.

Nykypäivänä naistenkin sanotaan halajavan vaikeasti tavoiteltavia miehiä. Ei saa olla liian tyrkyllä. Ei pupu, joka juoksisi metsästäjän luo ole kiinnostava saalis.

Useat yritykset ovat omaksuneet vaikeasti tavoiteltavan asenteen, havaitsen. Työnhakijat saavat tyytyä hiljaisuuten työnhakuprosessissa. Kohteliaimmat informoivat hakemuksen tulleen perille, mutta uusien yhteydenottojen puuttumisen tarkoittavan, ettei kokelas ole tällä hetkellä organisaatioon sovelias.

Tylyimmät jättävät tyystin vastaamatta. Hiljaisuus.

Yrittääkö uudestaan, jos sähköposti ei vaikka mennytkään perille? Entä jos yrityksen verkkosivut eivät toimittaneetkaan lomakkeita eteenpäin? Onko halukkuuttani antaa osaamiseni yritykselle edes huomioitu?

Metsästyksen syndrooma nostaa tylyjen yritysten kiehtovuutta. Mielikuva työnantajasta on hiljaisuuden takia kylmä ja etäinen, mutta jotain houkuttelevaa ylimielisessä kohtelussa on. Perässäjuoksemisen syndrooma herää sisälläni - halu saada tavoittamattomissa oleva.

Pitkällä tähtäimellä kylmäkiskoinen suhtautuminen kuitenkin kostautuu. Mies, joka jätti soittamatta ravintolaillan päätteeksi saa naiselta halveksuvan katseen osuessaan toisen kerran tielle.

Nyrpistyksen saavat myös tylyt yritykset: etäinen, minut huomiotta jättänyt, ihmisyyttäni loukannut. Miksi haluaisin liittoon heidän tuotteidensa tai palveluidensakaan kanssa? Nytkö kelpaisin kun rahani ovat kyseessä?

Armi Ratian kerrotaan vaatineen vastauksen lähettämistä kolmen päivän sisälle yhteyttä ottaneisiin. Jos palkolliset eivät siihen kykenisi, rouva itse kyllä vastaisi.

Olen odottanut vastausta kirjeeseni Marimekolta yli 150 päivää. Koskahan Mika Ihamuotila tarttuu itse kynään? Vai ovatko Marimekon ihmisläheiset arvot työnhakijoita kohtaan erilaiset kuin ostajia kosiskeltaessa? Jään odottamaan. Metsästysintoni on jo poissa.

Onko kuluttajilla valtaa?

Väitetään, että suunnittelijoiden valta on siirtynyt kuluttajille. Designerit eivät enää yksipuolisesti kykene hallitsemaan tuotteita, vaan tuotteita kohtaan tunnettu viha ja rakkaus - tai muut ilmiöt merkkien ja vempeleiden ympärillä, syntyvät markkinoijien ja tekijöiden ulottumattomissa. Joskus salakavalasti, jopa vastoin brändien arvoja.

Mutta onko meillä kuluttajilla todella valta? Voimme äänestää rahalla ja valita tuotteita, joiden koemme tuottavan vastinetta. Usein kokemukseni mukaan tyydymme kuitenkin vain siihen mihin rahamme riittävät, ja kiroamme halpojen tuotteiden huonoja ominaisuuksia ja keskiluokkaista muotokieltä. Lisäämme jätevuoria nopeiden hylkäyksien vuoksi, jätämme äänestämättä ahneuden takia.

Entäpä elinympäristömme. Mitä kun arkeemme tunkeutuu näkymiä ja funktioita, joista emme voi äänestää? Keskiluokkaiset muodot valtaavat kaupungit jäädäkseen ja kauppareissut ovat masentavia, mutta pakollisia.

Alepa, Siwa, Citymarket ja Prisma. Kaikki samanlaisia kylmiä, persoonattomia halleja, joista on vaikea löytää nopeasti mitä haluaa. Tai inspiroitua, kokea positiivisia elämyksiä. Onko todella minun vallassani käydä kaupassa, joka miellyttää minua? Suomessahan ei ole edes mitään vaihtoehtoja. Meillä on loistava logistinen ketju, sanovat suomalaiset kauppiaat.

Helsinkiin rakennettiin paraatipaikalle uusi kauppakeskus. Kamppi, logistiikaltaan erinomainen valinta. Estettisyydeltään maalaisenkin vieroksuma, sisällölliseltä tunnelmaltaan ja elämyksellisyydeltään täysi surkeus. Ja kaupallisuus, sekään ei taida olla kovin onnistunut. Bilbaon Guggenheim-museo: eihän me nyt Helsinkiin sellaista tarvita, mehän olemme jo maailmankartalla, sanoivat Helsingin herrat.

Valta on näin päättäjillä: me emme voi pakottaa bisnestä erilaistumaan ja kohtelemaan meitä yksilönä. Emme voi asentaa markkinointijohtajalle hyvää makua, jos häneltä se puuttuu. Emme voi pakottaa yrityksiä tuottamaan kauniita pakkauksia tai myymälöitä, jos he ymmärtävät vain excel-taulukoita - eivätkä usko designin maksavan itse itseään takaisin oikealla strategialla. Me voimme vain toivoa, että joku päivä näin tulee käymään, päättäjät alkavat ymmärtämään.

Useimmiten saamme iloa kun joku ulkolainen, huolellisesti merkkinsä maailman rakentanut toimija yltää ketjuillansa kaukaiseen Suomeen. Silloin meille tulee valinnanvaraa - eikä huonosti toimivia, rumia tai käytettävyydeltään surkeita tuotteita enää tarvitse ostaa saatavuusongelman takia.

Kampin mitäänsanomattomasta arkkitehtuuristakin voidaan päästä eroon, mikäli Hollannin rakennusmalli otetaan Suomessa käyttöön: käyttökelvottomat rakennukset hävitetään ja tilalle rakennetaan uutta. Ehkäpä sitten meillekin kelpaa tunnetut arkkitehdit vetonauloja muovaamaan. Siitä huolimatta, että olemme niin erinomaisia tekemään kaiken itse.

Siihen asti, että rahamme riittävät erinomaisuuksiin, voimme olla ostamatta. Se on todellista äänestämistä, pitäytyä antamasta rahoja kenellekään huonolle silloin kun hyvään ei ole varaa. Kestävää kuluttamista on ostaa vain tavaroita, joita voi rakastaa kauan.

Tämä olisi myös ekologinen valinta rakentamisessa. Jos edellisillä sukupolvilla oli varaa rakentaa kaunista Helsinkiä, kerätkäämme mekin varoja tämän perinteen jatkamiseksi, mikäli rumuuden viljeleminen todella on rahasta kiinni.

P.s. voisihan julkirakentamista alkaa tekemään myös nolla-tuotolla. Tästäkin voivat päättää rohkea kaupunginisät ja -äidit. Jos pokkaa riittää.

Opetusministerin opintorahaelämys: ei iltakarkkeja

Taustaa: Helsingin sanomat raportoi ministerin selviämisviikosta opiskelijan perutstuloilla 136,50 euroa viikossa (HS 3.9.2008 Opetusministeri jättää iltakarkit kaupan hyllyyn). Haastattelussa rouva Sarkomaa pohtii, etteivät rahat taida riittää omiin iltakarkkeihin, mutta lapset saavat omansa.

Lukijan reaktio: Ei voi olla totta. Testin tasohan rikkoo maailmanennätyksiä.


Mahtava ajatus, antaa opetusministeri Sari Sarkomaan kokea opiskelijan talouden arki. Vielä mehevä otsikko: "Opetusministeri yrittää tulla toimeen opiskelijan tuloilla". Yritys huvittaa: ministeri pohtii artikkelin mukaan ruokaostoksilla miten iltakarkit pitänee jättää kotiin. Iltakarkit! Siitäkö opiskelijan ajatellaan jäävän vaille, pienistä houkutuksista ruokakaupassa.

Eikö kukaan tullut ajatelleeksi, ettei opiskelijan elämässä tulot ole tarkoitettu vain ruokaan? 546 eurolla kuussa, joka sisältää jo tulot kalliista velkasuhteesta kotipankkiin, opiskelija maksaa osan vuokrastaan, kalustaa asunnon, pesee pyykit sekä hoitaa ja vaatettaa itsensä. Ja jossain näiden kaiken välillä käy ruokakaupassa, jos rahaa on.

Ministeri olisi voinut viikoksi luopua mahdollisesta autosta, suurimmasta ostasta vaatekaappinsa sisältöä, kauniista huonekaluista ja harrastuksista sekä muusta "ei-köyhäilyä" muistuttavasta elinympäristössä - kuten tilavasta asunnosta, jos ministerillä sellainen on. Näistä aito opiskelijakin luopuu, ei vain pihistele.

Pelkästään satunnaisista menoista luopuminen ja ruokalistan suunnittelu edulliseksi ei jäljittele opiskelijan todellista arkea. Ainakaan sellaisen opiskelijan, joka valtiovallan toiveiden mukaisesti keskittyy lukuihinsa eikä työntekoon. Edes pankkilaina ei mahdollista leveästi elämistä ilman sivutuloja.

Ehdotankin seuraavia kokeiluja paremmin aitoa köyhäilyä muistuttavalla elämäntyylillä - ja tilanteessa, jossa vippiä ei saa keltään. Edes siltä varakkaalta aviomieheltä.

Suomalaiset Älykkö-lapset

The Wall Street Journal kirjoitti talvella 2008 pitkät pätkät suomalaisten koulumenestyksestä. Kellekään ei ole yllätys, että Pisa-tutkimukset ovat tuoneet matkalaisia ympäri maailmaa tutustumaan koulujärjestelmäämme. Olen itsekin istunut kahteen otteeseen lentokoneessa eri maan vakoilijan vieressä.

Olemme huippuja lapsena. Mikä tekee meistä ei-huippuja yliopistossa? Uskallan väittää, että pärjäisimme yleistiedossa keskiverrosti, mutta ainekohtaisissa, syvää tietämystä mittaavissa testeissä vain kohtalaisesti. Puheenpitäjinä suurin osa meistä diskattaisiin. Nämä ovat vain arvioita, mutta kansainvälisissä huippuyliopisto-rankingeissä maamme akateemisuus näyttää tyhjältä, joten jotain perää siinä saatta olla.

Mihin katoaa peruskoulumme tietämys. Vai piileekö menestyksemme vain keskitasoisessa massassa?

Opettajat kertovat, että samaan aikaan kun koulujen määrärahoja leikataan ja luokkakokoja suurennetaan, tasa-arvoa rakastavat sosiaali-tädit ovat keksineet käsitteen "normaali lapsuus". Oppimisvaikeuksista kärsivät ja häirikkö-käyttäytymistä osoittavat lapset sijoitetaan "tavallisten" lasten joukkoon. Heille pyritään suomaan mahdollisimman tavallinen ympäristö ilman leimautumista.

Viikon vierailu suomalaisella yläasteella näytti järjestelyn järkyttävyyden: työrauhaa ei ole, ja opettajan sivuvirka tiedonjaon rinnalla on poliisina toimiminen.

Joko riittäisi huono-osaisten hyysäys. Tasa-arvo on upea asia, ja pisa-tuloksetkin osoittavat meidän onnistuneen heikkojen tsemppaamisessa keskitason suorituksiin.

Joko olisi aika osoittaa resursseja älyköille, hiljaisille ja tunnollisille puurtajille ja muille koulusta nauttiville. Tai ainakin niille, joilla olisi edellytyksiä seuraaviksi Nobel-voittajiksi ja suurten kysymysten ratkaisijoiksi.

Lahjakkuudet katoavat tasapäistämiseen ja häiriövoittoisiin luokkiin. Työrauhan puuttuessa luulisi rauhallisemmankin sekoavan ja osaavien opettajien kultajyvien valuvan hukkaan.

Emmekö me jo uskaltaisi sanoa ääneen, että toisilla meistä on enemmän edellytyksiä pelastaa maailma. Annetaan heille muutama markka enemmän tärkeän työn alullepanemiseen.

24-vuotiaana kerrossängyssä kokolattiamattohuoneessa

Suomalaiset on sitä ja tätä, liian hiljaisia, liian erakkoja, liian sosiaalisesti vajavaisia. Tai menisikö se suomalaisittain, että emme ole sitä ja tätä. Mutta yhtä ainakin olemme: omillamme. Itsenäisyyden kaipuussamme rakennamme itsellemme elämää jo varhain. Mutta onko se vain maallista mammonaa, jota keräämme ympärillemme?

Stanford kilpailee jatkuvasti Yhdysvaltojen ykkös-yliopiston tittelistä insinööri-tieteissä. Yhtenä vuonna itärannikon MIT on rankattu ensimmäiseksi, toisena sijaa pitää Stanford. Niin tai näin, on varmaa, että Stanfordiin valikoituu joka vuosi erittäin lahjakkaita nuoria mekaniikan, elektroniikan ja designin pariin.

Nämä lahjakkaat asuvat kuitenkin ankeammin kuin yksikään keskiverto suomalainen opiskelija. Yliopiston 45.000 dollarin vuosimaksun luulisi houkuttelevan paikalle vain rikkaita, pilalle hemmoteltuja juppeja, joiden suurissa ranta-huviloissa juhlittaisiin yömyöhään shampanjaa juoden.

Juhlat saattavat jatkua yli yön, mutta huviloita Stanfordin opiskelijat eivät ainakaan kampuksella asuessaan näe. Suurin osa asuu kerrossängyissä, pienissä ja tunkkaisissa huoneissa, joihin mahtuu kirjoituspöydän lisäksi vain kaappi ja idolin kuva seinälle. Ylempien vuosikurssien opiskelijat saavat etuoikeuden yksiöihin tai soluihin, siis sänkyyn ilman kerros-kaveria. Juniorit jakavat pienen huoneensa yhden tai kahden muun kanssa. Matot ovat likaisia ja kuluneita, roskapussit haisevat. Sisustamisesta ei ole tietoakaan.

No, poikkeuksiakin löytyy. Eivät kaikki sentään maksa 1200 dollarin vuokraa 12 neliön jakamisesta. Ja asiassa on positiivisakin puolia: kerrossänky-soluihin kuuluu usein täysihoito, joka tarkoittaa muroja niin paljon kuin napa vetää. Ruokaa siis ainakin riittää, kuten kunnon amerikkalaisen perusturvaan tulee kuulua.

Suomalaisena asumis-näyt kuitenkin vetävät vakavaksi. Vaikka meillä edullisista asunnoista on puute, ainakin naispuoliset ystäväni ovat panostaneet viihtyisyyteen. Meillä opiskelijakämppäkin näyttää kodilta, tai vähintäänkin omalta.

Voimme kritisoida itseämme kuluttamisesta ja tavaroihin rakastumisesta. Tunne pysyvyydestä on mielestäni kuitenkin tärkeää - eikä meillä taasen mene rahaa neliveto-maastureihin. Stanfordissa kun jokaisella kerrossänky-kaverillakin on oma auto. Eikä oman kodin tarvitse vähentää perherakkauttakaan. Voimmehan me edelleen vierailla sukulaisten luona, vaikka oma kotimme näyttääkin sellaiselta, johon on mukava palata.

Mutta ehkäpä pitkät valmistumisajat lyhenisivät kummasti, jos asuinolot olisivat niin surkeat, että elämä olisi kiire aloittaa koulun jälkeen. Niinhän amerikkalaisille taitaa käydä: opinnot halutaan pian kasaan, jotta päästään tienaamaan palkkaa opintovelkojen maksuun ja elämän rakentamiseen. Minä kannatan kuitenkin opiskelua, joka itsessään on jo elämää. Olen ylpeä siitä, että elämänkokemukseni on tuonut minulle muutakin kuin pänttäystä ja bileitä. Meillä ei todellakaan ole hävettävää taidoissamme - vaikka emme olisikaan Stanfordin tai MIT:n kasvatteja.

Salasana: kertakäyttö

Olen koettanut pohtia sopivaa aihetta Arnold Schwarzeneggerin tapaamista varten. Olen vakuuttunut, että neljä eksoottista suomalaista pääsisi kotiosavaltiomme kuvernöörin puheille tuossa tuokiossa. Kaikki on kiinni vain yhdestä sähköpostista Iso-Arskan sihteerille. Mutta tuon postin lähettämisellä on suuri kynnys: on pakko keksiä hyvä otsikko. Edes tekosyy miksi juuri me.

Ja onhan se löytynyt: kertakäyttökulttuuri. Mietin uutta lakiehdotusta, joka kieltäisi kertakäyttöastioiden käytön sisätiloissa olevissa rafloissa ja kahvilloissa. Edes niissä.

Olen järkyttynyt siitä määrästä roskaa, jonka pieni ihmismäärä päivittäin tuottaa. Design-loftimme joka torstaisessa SUDSissa, epävirallisessa illanistujaisessa, täyttyvät roskapöntöt (ja ne ovat isot ja niitä on paljon) hetkessä.

Eikä tämä ole kerran viikossa juttu. Yliopiston jokaisessa kahvilassa, ruokalassa ja nurkkauskeittiössä on tarjolla pelkästään pois heitettäviä lautasia, haarukoita ja kuppeja. Pahvia, styroksia, muovilla päällystettyä pahvia...

Kauppalehden kolumnisti ihmetteli muutamia päiviä sitten suomalaisten norppa-ekoilua. Karmean näköisiä paitoja, harmaita viherpiiperrys-tuotteita.

Samaa ihmettelin minäkin, vielä neljä kuukautaa sitten. Vaadin eko-tekoina ihanaa, houkuttelevaa, hymyilyttävää designia. Eko-designia. Ei pelkkää rationalisuutta ja järkituottamista. Senhän me suomalaiset osaamme.

Kaliforniassa suomalainen peruslogiikkakin on alkanut tuntumaan ekologiselta. Siitäkin huolimatta, että lempi-supermarkettini luomukauppa Whole Foods saa minut kerta toisensa jälkeen melkein kyyneliin houkutus-konseptillaan. Keskellä ihania pakkauksia en kuitenkaan tunne luomu-mentaliteetin koskettavan minua. Ympärilläni olevat ihmiset eivät yksinkertaisesti välitä. Jokainen laite, jonka omistamme (ja niistä voin kertoa ihan omat tarinat) on törkeä energiasyöppö. Vedenkulutus on uskomatonta. Luomu-market lienee vain ego-ekoilijoille. No, on siellä muutamia hippityylisiä tosi-ekoilijoitakin näkynyt.

Mitä sanoisin Arskalle? Toisin Arskan Suomeen mökkeilemään. Näkemään miten perunankuoret laitetaan biojätteisiin ja jugurttitölkit taitellaan sisäkkäin. Miten pieni Toyota ei ole eurooppalainen auto (kuten eräs mekaniikkainsinöörityttö väitti viitaten sen kokoon) vaan ihan sopivan kokoinen. Että voisi arska täällä vähän rajoittaa ja kehittää.

Odottelen Arskan vastausta. Onko kellään mökkiä?