Suomalaiset on sitä ja tätä, liian hiljaisia, liian erakkoja, liian sosiaalisesti vajavaisia. Tai menisikö se suomalaisittain, että emme ole sitä ja tätä. Mutta yhtä ainakin olemme: omillamme. Itsenäisyyden kaipuussamme rakennamme itsellemme elämää jo varhain. Mutta onko se vain maallista mammonaa, jota keräämme ympärillemme?
Stanford kilpailee jatkuvasti Yhdysvaltojen ykkös-yliopiston tittelistä insinööri-tieteissä. Yhtenä vuonna itärannikon MIT on rankattu ensimmäiseksi, toisena sijaa pitää Stanford. Niin tai näin, on varmaa, että Stanfordiin valikoituu joka vuosi erittäin lahjakkaita nuoria mekaniikan, elektroniikan ja designin pariin.
Nämä lahjakkaat asuvat kuitenkin ankeammin kuin yksikään keskiverto suomalainen opiskelija. Yliopiston 45.000 dollarin vuosimaksun luulisi houkuttelevan paikalle vain rikkaita, pilalle hemmoteltuja juppeja, joiden suurissa ranta-huviloissa juhlittaisiin yömyöhään shampanjaa juoden.
Juhlat saattavat jatkua yli yön, mutta huviloita Stanfordin opiskelijat eivät ainakaan kampuksella asuessaan näe. Suurin osa asuu kerrossängyissä, pienissä ja tunkkaisissa huoneissa, joihin mahtuu kirjoituspöydän lisäksi vain kaappi ja idolin kuva seinälle. Ylempien vuosikurssien opiskelijat saavat etuoikeuden yksiöihin tai soluihin, siis sänkyyn ilman kerros-kaveria. Juniorit jakavat pienen huoneensa yhden tai kahden muun kanssa. Matot ovat likaisia ja kuluneita, roskapussit haisevat. Sisustamisesta ei ole tietoakaan.
No, poikkeuksiakin löytyy. Eivät kaikki sentään maksa 1200 dollarin vuokraa 12 neliön jakamisesta. Ja asiassa on positiivisakin puolia: kerrossänky-soluihin kuuluu usein täysihoito, joka tarkoittaa muroja niin paljon kuin napa vetää. Ruokaa siis ainakin riittää, kuten kunnon amerikkalaisen perusturvaan tulee kuulua.
Suomalaisena asumis-näyt kuitenkin vetävät vakavaksi. Vaikka meillä edullisista asunnoista on puute, ainakin naispuoliset ystäväni ovat panostaneet viihtyisyyteen. Meillä opiskelijakämppäkin näyttää kodilta, tai vähintäänkin omalta.
Voimme kritisoida itseämme kuluttamisesta ja tavaroihin rakastumisesta. Tunne pysyvyydestä on mielestäni kuitenkin tärkeää - eikä meillä taasen mene rahaa neliveto-maastureihin. Stanfordissa kun jokaisella kerrossänky-kaverillakin on oma auto. Eikä oman kodin tarvitse vähentää perherakkauttakaan. Voimmehan me edelleen vierailla sukulaisten luona, vaikka oma kotimme näyttääkin sellaiselta, johon on mukava palata.
Mutta ehkäpä pitkät valmistumisajat lyhenisivät kummasti, jos asuinolot olisivat niin surkeat, että elämä olisi kiire aloittaa koulun jälkeen. Niinhän amerikkalaisille taitaa käydä: opinnot halutaan pian kasaan, jotta päästään tienaamaan palkkaa opintovelkojen maksuun ja elämän rakentamiseen. Minä kannatan kuitenkin opiskelua, joka itsessään on jo elämää. Olen ylpeä siitä, että elämänkokemukseni on tuonut minulle muutakin kuin pänttäystä ja bileitä. Meillä ei todellakaan ole hävettävää taidoissamme - vaikka emme olisikaan Stanfordin tai MIT:n kasvatteja.
Tekstit
