Super-banking

Kyllä amerikassa voi maksaa laskuja netissä, tai tehdä tilisiirtoja omalta kaverin tilille.

Vaan kun tilisiirron tekee, lähettää pankki ystävälle shekin. Ei suinkaan siirrä balanssia näkymään hänen tilillään.

Ystäväni siis odottaa postissa shekkiään ja kävelee sen kanssa pankkiin lunastaakseen sen. Ja tekee tämän jälkeen talletuksen, jos haluaa rahat tililleen.

On se kätevää tämä moderni pankkitoiminta!!

"Eikö suomessa ole vielä otettu käyttöön shekkejä?", kysyi eräs amerikkalainen minulta muutama vuosi sitten.

Safe-banking osa II

ARRRGH.

Muistin tämän entuudestaan, mutta sydän tykyttelee taas.

Online-pankkiin pääsee seuraavin keinoin internet-sivulta:

1. syötä oma keksimäsi käyttäjätunnus

2. valitse "salainen kuvasi". Jos tämä kuva ei näy vieraillessasi online-pankissa, sinun ei kannata tehdä tilisiirtoja tai maksaa laskuja.

Valitsen kuvaksi linnun ja nimeän sen. Tähän mennessä lintu on tervehtinyt minua aina syötettyäni käyttäjätunnukseni. Huh, kukaan ei siis vielä ole keksinyt salaista ID:täni.

3. syötä itse keksimäsi salasana. Siinä saa olla vain kirjaimia ja numeroita, vähintään 8 kappaletta.

Suomessa ei edes sähköpostit ole yhtä kehnosti suojattuja! Onneksi en ole rikas. Varastettavaa on tililläni varsin vähän.

Safe-banking osa I

"Soitatte online-palveluumme ja pyydätte heitä vaihtamaan online-pankin salasanan", sanoo pankkimies.

"Mitä tietoja minulla täytyy olla sen tekemiseksi", kysyn, kerrankin valmistautuen täydelliseen puheluun. Jos puhelun aikana linja odottaa liian kauan, heittää robotti ulos, tai vähintäänkin palvelun alkuun. Virkailijan kanssa kun pääsee puhumaan vasta useiden robotin kanssa käytyjen keskustelujen kautta.

"Ei mitään muuta kuin pankkikorttisi numero".

Huudan kauhistuneena. Tämähän on täysin epä-turvallista!

"Ei ole", kertoo pankkivirkailija veikeänä. "Kukaan ei katsos voi tietää äitisi tyttönimeä!".

......

Näppäilen pankkikorttini numeron ja kerron äitini tyttönimen. Pim. Voisin siirtää rahaa, muutta osoitetta, tai mitä tahansa tiliini liittyvää.

Saisiko tällaisella Suomessa uusittua edes kirjaston kirjoja? Verotoimistosta ja Ajoneuvohallintokeskuksesta ei voida ainakaan lähettää asioita edes sähköpostitse, vaikka kertoisi isän äidinkin tyttönimen.

Varmuuden vuoksi kokeilen kuinka monta googlausta minun täytyy tehdä selvittääkseni äitini tyttönimen. Aika monta, en jaksa loppuun asti. Onneksi.

Shoppailusta elämänsisältöä?

Amerikkalaiset rakastavat shoppailua. Kauppaympäristöihin panostetaan, myyjät hymyilevät ja hinnat ovat halpoja. Kukapa ei.

Shoppailusta tulisi täällä helposti elämäntapa. Jotkut kauppakeskukset muistuttavat jo ulkonäöltäänkin kirkkoja, sielulle rauhaa ja elämänsisältöä luovia pyhättöjä. Puitteet jylhän korkeissa rakennuksissa ovat jo valmiina, joten nykyihmiset voivat hyvin perustaa olemassaolonsa tavaroiden kahmimiselle ja rahan vaihdannalle.


Taide-elämyksiä hakevatkin saavat shoppailusta mielihyvää. Näyteikkunat, jotka eivät ole pelkkiä tuotteiden ympärille rakennettuja somistuksia (lue: somaa, sievää, sisältöä värittävää), ovat luovuutta parhaimmillaan.

Myymäläsuunnittelussa on amerikan suurkaupungeissa vallalla huomiota herättävyyden lait: brändivärit eivät ole kaupan päävärejä, vaan ikkunat ja seinän sisällöt on loihdittu kuvastamaan "syvällisempää" sanomaa. Tai ainakin viihdyttävämpää. Suunnittelun pohjana on mieleenpainuvan luominen, ei logon monistaminen. Mieltä ylentävää katsottavaa, myönnän!

En kuitenkaan ole varma selittääkö paraskaan myymäläsuunnittelu sitä, että miestenkin sanotaan täällä sortuvan mood-shoppingiin. Jos ihmissuhde rassaa tai laskut kaatuvat päälle, amerikkalainen lähtee tuhlailemaan, olipa mies tai nainen.

Voisitteko kuvitella raavasta suomalaista ostelemassa itselleen boksereita, televisiota tai uutta bemaria, koska tyttöystävä oli ilkeä?

Seuraa aikaa. Huolitellusti.

Eksyin hienosto-tavaratalo Neiman Marcusille. Minun palkkatuloillani brändin tiloihin ei olisi edes asiaa. Pradat, Escadat ja Chanelit vain vilahtelevat silmissä.

Edes luotolla haaveilu ei onnistu köyhällistöltä: Visa-kortti ei käy maksuvälineenä lainkaan, master menettelee joten kuten, parhaimman palveun saa Amexilla.

Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt hypistelemään huumannuttavia villoja ja silkkejä. Suuntasin lounaalle. Neiman Marcusin ruokalistaa katsoessa ei yllätyksekseni vatsaa pistellyt lainkaan. Lounakeitto maksoi kuusi dollaria, siis alle vitosen euroissa. Wow.

Olin selkeästi ravintolan nuorin. Kaikki muut olivat sormusten, kassien ja kenkien perusteella San Franciscon silmäätekevimmästä päästä. Huoliteltuja huulipunia, tarkkaan suittuja haivenia kaljujen peittona, ranskalaiset manikyyrit viimeisen päälle.

Viereisessä pöydässäni istui kuitenkin ilmestyksistä mielenkiintoisin. Täydellisessä sotavarustuksessa oleva vanhempi rouva. Havaitsin, että hänellä oli kuulokkeet päässä (täysin asuun sopimaton lisäke) ja ryhdyin tarkkailemaan mihin ne johtivat. iPodiin? Ei. iPhoneen? Ei todellakaan.

Rouva kuunteli Amazonin viimeisintä ilmestystä: äänikirjaa. Välillä hän teki muistiinpanoja laitteeseensa, joka oli verhottu punaisiin nahkakansiin (sitä rouva piteli erittäin seksikkäästi käsissään).

Mummo, joka seuraa aikaansa! Kyllä kelpaa olla Silicon Valleyssa. Täällä kaikki on mummoillekin mahdollista!

Nice to meet you Michael Kors

San Franciscoon avataan ensimmäinen Michael Korsin, amerikan oman kultapojun myymälä marraskuussa.

Kävellessäni Westfield Mallin käytävällä rakennustyömaan ohi ja nähdessäni isolla kirjoitetun Michael Korsin nimen, valtasi sydämeni lämmin läikähdys: tämähän on kuin tapaisi Mikaelin ilmielävänä!

Niin läheiseksi mr. Kors on minulle tullut kahlattuani läpi kaikki Muodin Huipulle -ohjelman tuotantokaudet.

Tunnen tuon miehen, joka avaa tuon myymälän. Se on Michael vaan.

Carry on! Kohta se alkaa suomessakin, Muodin Huipulle.

Geneettistä luovaa hulluutta

Muodin huipulle alkaa kohta Suomessa! Jee!!

Järkytyksekseni mukana on ensimmäinen ja ainoakseni jäänyt katastrofaalinen rekrytointi-tapaus menneiltä vuosilta, täysin kaoottiseksi persoonaksi myöhemmin paljastunut suunnittelija.

Hämmästyneenä katselin hänen esittelyvideotaan viihdyttäessäni itseäni pimeässä San Franciscossa. Kello oli 04.30. Jet lag kind of.

Sarjassa on luvassa hulabaloota, veikkaan.

Ajassa taaksepäin: ajattelin, että siinäpäs nöyrä ihminen, jolta minulla on opittavaa.

Kun olin soittanut hänen vuokranantajalleen ja kysellyt käykö tämä todellakin jatkuvasti henkilön kotona vahtimassa häntä, kun työnteosta ei tahdo tulla mitään hänen ahdistuttuaan kyttäämisestä. Kuultuani miten muut kollegat vainosivat häntä (puhumattakaan muista maailman ihmisistä), ymmärsin, että kyseessä on korkeamman tason taiteilija.

Hesarihan nimittäin juuri vahvisti: luovuus ja hulluus kulkevat käsikädessä, saman geenin sisällä. Joten mielisairaudessa ei tästä lähtien ole tippaakaan hävettävää. Päin vastoin: mehän alamme kilpailemaan siitä kuka on eniten sekaisin!

Vai loppuuko nyt luovuuden hakeminen työnhakuilmoituksissa? Tähän mennessä kaiken on pitänyt olla niin kovin luovaa, että on välillä uuvuttanut lukea tuoteselostuksia tai tiimikuvauksia. Mainostetaanko Suomea edelleen luovana maana? Ehkä hulluus on meillä geeneissä! Ollilalle heti vinkki maamme imagon kehittämiseksi.